Kaksplus.fi

Kaksi kertaa ensimmäinen

Meillä valmistautuminen vauvan tuloon alkoi melkein vuosi sitten ainakin henkisesti. Olimme juuri kihlautuneet kesäkuun alussa ja ensimmäisen positiivisen raskaustestin teimme heinäkuussa. Itsehän sen kummemmin katsomatta totesin että nega se on, mutta puoliskoni jäi tuijottamaan tikkua, ei muuten ole ja niin totesin itsekin kun uudelleen katsoin. Alkujärkytyksen jälkeen olimme innoissamme. Seuraavana päivänä asiasta tiesikin koko suku, miehen puolelta. Meiltä tiesi vasta äiti.

Mitään sen kummempia raskausoireita en ehtinyt huomata, mitä nyt saatoin suuttua 0-100 ihan tuosta vain, varsinkin siitä kuinka nopeasti tieto oli yhdessä yössä levinnyt jo puoliskoni mummoa myöten ja toinen: olin väsynyt. Testin teimme viikolla 6 (5+jotain) ja ensimmäinen neuvola sovittiin parin viikon päähän viikolle 8. Minä kuitenkin panikoin niin, että pyysin saada aikaisempaa aikaa ja se järjestyi jo seuraavalle viikolle.

Mun vuoden määräaikainentyösopimus oli päättymässä syyskuuhun. Ryhmäpäällikkö oli kanssani käynyt keskustelua, että haluanko sopimukseni jatkuvan ja alku opettelun ja kriiseilyn päätyttyä, työn muututtua jopa mielekkääksi tietysti halusin. Ajattelin että kyllä tätä jaksaa vielä sen toisen vuoden, enkä jaksanut etsiä "oman alan töitä" . Soppareita ei kuitenkaan vielä tuossa kohtaa oltu kirjoitettu joten en puhunut raskaudesta vielä kenellekään töissä.

Ehdimme saada kutsun np-ultraan, mutta itse ultraan emme koskaan päässeet. Tämän vauvan kanssa.  Eräs torstainen iltavuoro huomasin vuotoa ja soitin työterveyteen ajan, neuvolassa soittoaika on täällä aamu 9-10. Seuraavana aamuna ennen töitä kävin lääkärillä, joka vähän kyseli ja pikkuisen paineli mahaa. Illalla soitimme päivystykseen asiasta tiedustellaksemme, mutta ohje oli että maanantaina soitto neuvolaan. Lauantaina matkasimme Länsi-Suomeen sukulaisteni luo ja kävimme vielä kysymässä TYKSin päivystyksestä apua tai varmuutta. Ystävällinen naishoitaja varmisti soitolla ettei paikalla ollut ketään joka olisi voinut esim. Ultratutkimuksen tai mitään muutakaan tehdä. Hoitaja itki kanssani mahdollista keskenmenoa ja sitä turhautumista ettei kukaan oikeasti voinut tehdä asialle mitään.

Yritimme nauttia kuitenkin mökkeilystä vanhassa kesäsiirtolassa, olihan tämä ensimmäinen kerta kun puoliskoni kohtasi meidän suvun isin puolelta ja kaikki kerralla tottakai, mainitaan että meitä serkuksia on 20+ siihen päälle kaikki sedät ja täti puolisoineen ja tietty isoäiti ja isoisä :) plus puoliskoni ramppikuume kun sukulaisista puhutaan. :D

Yöllä heräsin kovaan vatsakipuun ja sunnuntaina ei enää riittänyt wc- tai käsipaperi "hätävaraksi". Muisto on edelleen hyvin vahva. Se sunnuntai vietettiin puoliskon kanssa sammakkolammella piilossa muilta, lähekkäin itkien ja jutellen. Ja äiti ja isi ajoi meidät kotiin asti, junamatkailun sijaan. Kyynelehtien ja nukkuen meni myös tuo automatka ja traumatisoin luultavasti pikkusiskonikin. 

Maanantaina soittelin neuvolaan ja terveyskeskukseen ja sain lähetteen naistenpolille missä todettiin ultrassa ettei vauvasta näy jälkeäkään enää. Tarkalleen ottaen keskenmeno tapahtui viikon 9 lopulla.  Seuraavan viikon perjantaina meillä olisi ollut se np-ultra. Tämä oli elokuun alkua.

Itse olin viikon saikulla ja sitten yritin töissä olla vaan ja keskittyä asiakkaisiin, mutta se oli välillä vaikeaa. Varsinkin kun aloimme järjestää yhden serkkuni polttrareita ja yksi meistä kolmesta kaasosta ilmoitti odottavansa vauvaa. Monta kertaa päätin että minähän en koko polttareihin mene, mutta onneksi menin :) nyt tämä kaaso on nimittäin oikein hyvä vertaistuki ja voin häntä kutsua ystäväkseni :)

Aikansa se otti että vauvan näkeminen ei enää itkettänyt ja monet illat juteltiin niin meistä kuin vauvasta ja rehellisesti edelleenkin välistä itkettää. (Varsinkin näissä hormonipommi mielialoissa vaikka nyt on jo tosi iso maha!) Puoliskoni monesti totesi että hän olisi halunnut sen vauvan. Ja olisi ollut kiva tietää oliko se tyttö vai poika. Tämä jää mysteeriksi, itse veikkaan tyttöä :)

Syksy oli rankkaa aikaa kun tuli tieto yt-neuvotteluista. Juuri kun olin alkanut viihtyä töissä ja tutustunut tiimikavereihin se loppui. Tuon 6vk kun neuvottelut kestivät vain harva viitsi oikeasti tehdä töitä. Lokakuussa suurin osa porukasta irtisanoutui ja lähti samantien, meidän määräaikaisten lisäksi ei montaa kymmentä talon vakkari työntekijää jäänyt. Meidän piti taas ihan oikeasti tehdä töitä sen palkan eteen, tämä oli minunkin asenne, vaikka työmoraalini koki aika kolauksen. Jostain syystä en vain saanut itseäni koottua. Muutaman viikon pistin puoliskolleni viestiä jatkuvasti että en jaksa, ei kiinnosta, on huono olo, väsyttää, ällöttää ja oksettaa.

Tässä vaiheessa olin yhdelle työtoverille ehtinyt mainita että myöhässä on. Ja rehellisesti sanoin myös että me on vauvaa haluttu siitä asti kun ensimmäinen kuoli. Enpä vain itsekään osannut arvata että juuri noihin aikoihin meillä nappasi uudelleen. Puoliskoni oli taas se joka totesi ensimmäisenä että olen raskaana. Hän oli siitä täysin varma jo pari viikkoa ennen kuin testiä edes teimme.

Nyt toisen kerran odotamme ensimmäistä, ensimmäistä kertaa loppusuoralla :)

Lähetä kommentti

Ihana yllätys, kiitos kommentista !