Kaksplus.fi

Kuka? Minä? Äiti? Apua!

Mulla on äiti joka meidän hiuksia kammatessaan lauloi 'solmitaan solmitaan neidin hiuksiin takkuja niistä tulee itkua huutoa ja parkua. Hä hä hä hä häää!' Äiti jonka sylissä istuin ja itkin ikävää kun isi oli töissä. Äiti jolla on kokeilu keittiö (viimeksi jauhelihakastikkeesta löytyi omenaraastetta.) Äiti joka tuli hipsuttamaan tai laulamaan kirkon lastenlauluja kun Nukkumatti ei tullutkaan tai näkyi painajaisia. Äiti joka oli poliisi ja erotuomari kun me oltiin teinihirviöitä. Äiti joka on ihan tavallinen nainen jolla on pakko ainakin joskus olla ollut jonkinlaisia super voimia.

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, mietin joitakin otsikoita ja aiheita valmiiksi luonnoksiin. Tämän otsikon alle siis ajattelin ilmestyvän jonkinlaista tekstiä siitä miten siitä tavallisesta tytöstä tai ehkä olen jo nainen, tulee tavallinen äiti. Otsikko on nyt kyllä hieman hassu. Näin lähestulkoon täyden 40vkn raskausajan jälkeen ja 4vk vauvaa sylissäni pitäneenä en nimittäin ole kokenut minkään näköistä apuaolenäiti-kriisiä.

Lähtökohta oli, että olen aina halunnut omia lapsia. Joskus nuoruudessa päätin että musta tulee proviisori ja 12 lasta. Muutama vuosi myöhemmin todellisuuteen herättyäni muutin mieltäni ja nyt olen 3-5 lapsen kannalla. (Eikä musta sitä proviisoriakaan tullut :D) Tykkään vauvoista. Olen haaveillut siitä omasta vauvamahasta yhtä paljon, kuin haaveilin siitä unelmien miehestä. Tykkään höpöttää muiden vauvoille ja vähän koskea varpaisiin tai pikkuriikkisiin sormiin, mutten ole lapsuusiän jälkeen uskaltanut pyytää syliin muiden vauvoja. Koska vauvat on PELOTTAVIA. A nehän voi mennä rikki B vauvat ei tykkää musta C miksi ne itkee D aina mun kanssa E ja rauhottuu heti kun annan ne ihan sama kenelle muulle?


Tietysti tuntui hassulta kutsua itseä äidiksi kun juttelin vasta ihan pikkuisen pyöristyneelle vatsalleni. Mutta vatsa kasvoi, sydän ääniä kuunneltiin kotona ja neuvolassa ja tuo pienen pieni olento alkoi myös varhain ilmoitella itsestään liikkeillä jotka minäkin tunsin. Ja rakenneultrassa saatiin pienelle todelliset kasvot ja ilmeitäkin. Ja puoliskonikin sisäisti nopeasti tulevan isän roolinsa ja tietysti puhuimme paljon vauvasta ja vauvalle yhdessäkin.


Omalta kohdaltani väittäisin että äitiys on meihin naisiin, tai siis ainakin minuun, sisään rakennettu ominaisuus. Sellainen jota ei voi opetella mutta on kuitenkin aina jossain siellä ollut. Se muidenkorvaanhölmö lepertely puhe tulee automaattisesti, vauva on maailman suloisin ja tärkein ja menee myös oman nälän tai vessahädän edellä. Tietysti on myös hurjan paljon uuden oppimista, miten vauva kylvetetään, mitä mikäkin itku ja ähinä tarkoittaa, miten ja mitä hoitovoidetta mihinkin tulisi käyttää..... mutta onneksi näin alussa neuvolat on aika usein ja sieltä saa lisää ohjeita ja varmuutta omaan tekemiseen.


Vaikka vauva oli syntynyt ja jäljellä oli se löllyvä nahkapussi, vähän kaiholla ihmettelin missä potkut on. Mutta meidän neiti potkii kyllä yhtä paljon mahaan näin vatsan ulkopuolellakin.

Jotenkin tuntuu hassulta ajatella että 4viikkoa sitten mulla oli vielä hurjan iso pallovatsa ja nyt on tuo reilu 4kg nyytti käsivarsilla. Ei voi kuin todeta että syntymä on ihme. Tietysti niitä vauvan tavaroita kun keräiltiin ja hankittiin niin kotikin alkoi näyttää siltä että täältä puuttuu enää se vauva. Kun sitten kotiin tultiin ja ensimmäisen kerran nostettiin vauva turvakaukalosta sitteriin näytti se siltä kuin vauva olisi siinä aina ollutkin. Se kuuluu siihen. Sen paikka on täällä.

Maailmanparastäti kysyi soittaessaan, miltä nyt tuntuu olla äiti. Ei mitenkään erityiseltä. Mutta kuitenkin ihan kuin olisin aina ollut. Ihan kuin tuo pikkuinen Tuhina olisi ollut täällä paljon kauemmin ja silti aika menee niin hurjan nopeaa.

En tiedä miltä tuntuu olla äiti ja kuitenkin se on ihanaa, ainakin näin alkumetreillä. Tuo Tuhina on maailman suloisin ja sen itku sydäntä särkevää. Sitä haluaa antaa toiselle kaiken mitä tarvitsee,  vaikka vielä pieni ei tarvitsekaan kuin lähinnä ruokaa, läheisyyttä ja puhtaan vaipan :D mutta silti. Jokaiseen pieneen ääneen havahtuu ja miettii mitä vauva nyt kaipaa, vaikka yleensä hän taitaa ähistä unissaan...

Kyllä minä, äiti.


Haluan olla äiti joka rakastaa ääneen sanoilla ja hiljaa teoilla niin sitä kallisarvoista pientä kuin myöskin sitä hurmaavaa puoliskoa. Sitä paitsi ilman tuota puoliskoani ei meillä olisi tätä Tuhinaakaan. Joku on joskus sanonut että paras lahja jonka isä voi lapsilleen antaa on rakastaa heidän äitiään. Ja uskon että sama pätee toisinkin päin.

Haluan olla Äiti joka leikkii lastensa kanssa. Äiti joka kokkaa niin juhlaan kuin arkeen itse. Äiti jolle maailmassa tärkeintä on perhe ja oma koti jossa perheellä on hyvä olla. Ihan tavallinen äiti joka huolehtii että perhe voi hyvin fyysisesti ja henkisesti.

2 kommenttia

  1. Ihana teksti! :)

    Piti vastata sun mailiin, mutta jäinkin tänne selaamaan blogiasi. Tätä täytyi kuitenkin ihan kommentoida, koska tulin tästä tekstistä hyvälle mielelle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oih kiitos täällä tultinn hurjan hyvälle mielelle kommentista ! :)

      Poista

Ihana yllätys, kiitos kommentista !