Suutelin ilmaa ja yksin itkin

Ehkä se johtuu raskaus/imetyshormoneista. Tai oonhan mä aina ollut jonkun verran itkupilli. Ala-asteella, epulla,  itkin enkä edes koputtanut ovea, niin että kun ensimmäinen välitunti alkoi opettaja löysi yhden itkevän myöhästyneen oppilaan piiloutuneena naulakkoon ripustetun takkinsa taakse. Jossain vaiheessa meidän opettaja hoksasi tulla joka aamu n. 5yli avaamaan luokan oven jotta minä, joka todennäköisesti olin taas myöhässä, uskalsin tulla luokkaan. Mun pulpettikin oli aivan luokan perällä, oven edessä, ettei mun tarvinnut mennä nolona koko luokan läpi. Ja kyllähän mie itkeä pillitän jos on jokin uusi tai jännittävä esim. esiintymis tilanne tai muuten vaan joku herkistävä tekijä, ristiäiset tai vaikka surullinen elokuva.

Eilen ihan yks kaks yllättäen, tiedä mistä sekin kumpusi. Itkin kerhossa, mitä en olisi halunnut tehdä, mutta minkäs teet kun itku päättää tulla se tulee. Laskin jumppapatjoilla istuskelevia äitejä vauvoineen, tuossa pari, toinen pari, kolmas ja nuokin ja kaikki. Kaikki paitsi minä. Okei olin vähän syrjemmällä koska Tuhina hermostui eikä suostunut syömään lattialla istuen, joten istuin tuolilla seinän vieressä ja katsoi  ihanaa nukahtavaa vauvaani, mun aarretta. Ja itkin. Mulla on ihan liikaa aikaa ajatella.

Tyhmä minä turhaan itken. Vastahan me juteltiin ja naureskeltiin kun en tiistaina uskaltanut mennä perhekahvilaan sisään, vaikka lähdin kävelylle juuri että käydään siellä se puolituntia edes. Ihmeteltiin millaisia uikkareita on hankittu vauvauintia varten ja ollaanko samoissa ryhmissä.  No eipä olla. Vaikka alkuun luulin että ollaan. Mutta muut tuntuivat olevan samassa ryhmässä keskenään.

Kukaan ei puhu mulle, en minäkään kellekään, katson vaan kun Tuhina nukahtaa ja kaikilla muilla on joku jonka kanssa juttelee. Toivon ettei kukaan huomaa että itkettää mutta toisaalta en voi olla itkemättä. Niiskutan ja tuijotan nukkuvaa vauvaa joka vielä imee läheisyyttä unissaan. Joku kysyy jotain, rutistaa olkapäätäni ja toteaa aa nukahtiko just. Ja alahuuli väpättäen painan leuan rintaan ja edelleen toivon ettei kukaan huomaa että itken vaikka se onkin jo ihan mahdotonta tässä vaiheessa. Yksi kysyy nimellä kutsuen onko kaikki hyvin ja vesi hanat aukeaa lopullisesti, yritäppä siinä nyt väittää vastaan, pyöritän päätä. Hetken päästä ympärillä on jo useampia äitejä, toinen kysyy pystynkö puhumaan. Ja minä nyyhkytän kun olen niin ujo, ulkopuolinen ja yksinäinen. Ei pidä paikkaansa kuuluu useammasta suusta. Ryhmää ohjaava neuvolantäti huolestuu että tapahtuiko äsken jotain mikä sai minut näin tuntemaan, vaan kun ei edes tapahtunut.

Edellisenä iltana puoliskoni kanssa juttelin ja hän kyseli masentaako. No ei mua masenna, mulla vaan ei ole kaveria jolle soittaa, että hei tuutko kahville  tai lähetäänkö kävelylle. Tai ehkä olisikin mutten osaa pyytää, mietin vaan etten viitsi häiritä kun muilla on koulut ja työt ja harrastukset. Mulla on tää koti ja vauva ja aikaa aina jos/kun Tuhina nukkuu. Puoliskoni ihmetteli miksen hänelle puhu. No puhunhan minä, papupata pauhaa minkä kerkiää säästä ja Tuhinan vaatteista, pyykeistä, tiskeistä, ruoasta, hyvä ettei nyt vaipan sisällöstäkin mutta siinä vaiheessa kun saan sen miehen kotiin unohdan että hei mulla oli ehkä jotain muutakin täällä pään sisällä mikä olisi hyvä päästää pihalle.

Onkai sekin yhdenlainen saavutus että tunnen näin oltuani kotona jo 3kk vauvan kanssa. Mullahan on siis kaikki hyvin. On ihana mies, maailman paras vauva, hyvä koti, on ruokaa ja vaatteita ja onhan mulla niitä ystäviäkin. Ne vaan on aika kaukana. Ensi kuussa me mennään junalla naapurikaupunkiin. Tai en oo ihan varma onko se naapuri mutta melkein kuitenkin. Tarkoituksena nähdä ainakin yhtä ellei kahtakin tämän kesän/kevään aikana vauvautunutta kaveria. Ja jotain hyötyä oli eilispäivän itkuistakin,  sen lisäksi että itkun jälkeen aina helpottaa, lähdettiin porukalla kahville ja lauantaina on yhden äidin luona aloevera kekkerit ja sen jälkeen tarkoitus suunnistaa vaunulenkille, jos vain sää sallii.

Otsikkokin on muuten pöllitty Laura Närheltä - ei mee pois. Miksi lie sekin tuli ja jäi päähän soimaan.

2 kommenttia

  1. Voi että mulla on niin samanlainen fiilis!! Just viime viikolla oltiin pikkumiehen kanssa vauvojen lauluhetkellä, missä oli hirmusesti porukkaa ja muutama sellainen, jotka olivat olleet samassa perhevalmennuksessa. Nämä ennestään "tutut" olivat jo selvästi muodostaneet oman ryhmänsä ja ihan ulkopuolisena istuin ja katselin muiden touhuja kun tuntui ettei kaikilla oli ennestään jo joku tuttu. Ja sitten itken miehelle että oon niin yksin kun sekin on paljon töissä jne.. Mä en vaan uskalla mennä näiden muiden pariin kun tunnen itseni ihan samalla lailla ujoksi ja araksi. Vaikeaa lähestyä muita saatika jotain joukkoa. Kaiken lisäksi musta tuntuu että oon "aivan liian nuori" verrattuna muihin kun kaikki täällä päin on jotain 30v tai vanhempiakin. Neuvolassa jo sanottiin että tän alueen ensimmäistä lasta odottavat äidit on vähän vanhempia kuin minä. Ei kai sitä voi vaan olettaa että muut tulee mun luokse..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei kenenkään en koskaan ikinä muutenkaan toivois olevan yksinäinen mutta vielä vähemmän pienen lapsen kanssa! Voi että mitenhän voisin sinuu piristää. Kauko hali. :)

      Poista

Ihana yllätys, kiitos kommentista !