Kaksplus.fi

Toinen

Olen aina ajatellut haluavani paljon lapsia. Yläasteella niitä oli vielä 12 (atte totti peppi lotti/lotta jutta jatta netta jetta atta otto arttu ja natta) ja musta piti tula Proviisori.  Musta ei tullut proviisoria ja olen tullut siihen tulokseen että neljä tai viisi on hyvä, seitsemän henkinen perhe mahtuu yhteen autoon vielä ihan kivasti. Tämä siis ennen Tuhinaa, ennen puoliskoani, silloin kun oma perhe oli vielä haave.

Tuhinaa odottaessa olin vielä työelämässä joskin epäsäännöllisesti ravaten työpaikan, kodin ja työterveyden välillä. Onnellisimpia oli ne päivät kun tallustin saikkulappu kourassa työterveydestä takaisin kotiin puoliskoni luokse matkalla peilaillen kasvavaa mahaani liikehuoneistojen suurista ikkunoista.


Rakastin olla raskaana. Kotona vietin päivät sohvalla netflixiä, enemmän ja vähemmän silmät kiinni, katsoen. Luin ja täytin päiväkirjamerkintöjä neuvolasta saatuihin vihkosiin, söin, silittelin massua ja hihkuin jokaista liikettä puoliskolleni. Yhdessä kuunneltiin vauvaa doplerilla, useamman kerran ja pitkiä aikoja.

Töissä ollessa en keskittynyt työhön vaan vatsan muljahduksiin ja asiakkaan kysyttyä lastentarvikeliikettä saattoi puhelun jälkeen vierähtää pitkäkin tovi kun jäin selailemaan nettiin. Jopa alun pahoinvointi oli ihan okei, ihan vaan puoliskoani lainaten, koska vauvan täytyy olla vahva kun mulla kerta on paha olo.


Mitä enemmän vauva liikkui sen parempi. Mitä kovempaa vauva potki sen parempi. Mitä enemmän paino nousi sen parempi. Mitä isommaksi maha kasvoi sen parempi.

Minä itse olen keskimmäinen kolmesta tytöstä. Isosiskoni on vuoden ja seitsemän  kuukautta vanhempi  ja pikkusisko taas minua kolme vuotta ja kaksi kuukautta  nuorempi. Olemme olleet toistemme parhaita kavereita kuin myös pahimpia vihollisia, nyt kaikkien ollesa jo aikuisiässä olemme eniten parhaita kavereita. Ja näin omasta mielestäni nämä ikäerot  ovat meille kolmelle juuri täydelliset. Äidiltäni en ole kysynyt miten hän on vauva- ja taaperoarjen kokenut.


Tuhina päätti tulla maailmaan vauhdilla kuitenkaa traumatisoimatta ketään. Tämän reilu  puolivuotisen  vauva-arkitaipaleen perusteella ei elämä ole kovin kamalaa. Kyllä meillä väsyttää, niin että äitikin nukkuu päikkäreitä ja koti on kaaoksessa vähän liian usein mutta itsessään tuo vauva ei juuri syö äidiltä  kuin aikaa, mikä nyt on  oletettavaakin ja aikaani hänelle mieluusti annankin. Olen aina ollut myös sitä mieltä  että haluan lapsilleni mahdollisimman pienen ikäeron, maksimissaan kaksi vuotta. Tuhina on ilmeisesti  sieltä helpoimmasta päästä mitä vauvoihin tulee joten sekin puoltaisi jo pikkusisarusta. Mitään viralista päätöstä meidän lopullisesta lapsiluvusta ei olla tehty, enkä usko että tehdäänkään. Kai sen vaan sitten tietää kun se perhe on kokonainen.

Minun rakas mummo, joka on aina auttamassa ja aina huolehtii meistä lapsenlapsistaankin, tuumasi ristiäisten  jälkeen että seuraava sitten kun molemmilla on työpaikka. Ymmärrän  kyllä että talous pitää olla kohdillaan lasten kanssa. Oman äitini kanssa emme ole juurikaan edes puhuneet koko asiasta. En muista miten asia tuli puheeksi kun anoppini totesi että jos yhtään tuntuu että haluaisi toisen niin se kannattaisi tehdä nyt juuri ikäeron kannalta ja sitten saa kolmannenkin vielä  samaan sarjaan, jos haluaa. Neljättä pitää sitten miettiä tarkkaan kun siinä kohtaa  tarvitsee isomman auton. Ihanaa saada anopilta täys kannustus tässä asiassa kun ollaan anoppini kanssa täysin samalla linjalla.

Mikä tässä nyt sitten pistää miettimään? Uutta putkeen vaan niin kuin totesin jo raskaus aikana ja uudestaan tädilleni viisi päivää synnytyksen jälkeen.


Eikö ole epäreilua Tuhinaa  kohtaan nauttia uudesta raskaudesta, uudesta vauvasta? Mullahan on jo vauva, Tuhina, täällä masun ulkopuolella meitä ilahduttamassa ja ihmetyttämässä pelkällä olemassa olollaan ja kaikella uudella, pienellä ja suurella mitä hän oppii koko ajan.

Eikö ole epäreilua uutta vauvaa kohtaan että raskausaikana keskityn leikimään ja huolehtimaan ja rakastamaan Tuhinaa kun Tuhinaa odottaessani keskityin vain vatsaani?

Entä jos Tuhina luulee ettei äiti enää rakastakaan häntä kun äiti haluaa toisen vauvan?

Entä jos uusi vauva luulee ettei äiti  rakastunatkaan häntä jo raskausaikana niin kuin Tuhinaa?

Ehdinkö nauttia valtavasta vatsastani samalla  kun hoivaan Tuhinaa vai tuleeko toisesta raskaudesta vain taakka, välttämätön paha jotta  ylipäätään saa sen toisen vauvan?


Voiko raskaudesta tulla huono omatunto oman lapsen puolesta? Voiko tulla huono omatunto siitä että ylipäätään haluaisi uudestaan raskaaksi? Voi,  tai ainakin näköjään minulle voi, vaikka toinen vauva on edelleenkkn vain ajatuksen tasolla äänen todettu tervetulleeksi sitten kun haluaa tulla.

Ehkäpä minun on vain hyväksyttävä että vauvat kasvaa ja lapset kasvaa, ihan niinkuin kuuluukin. Eikä Tuhina edes ole enää mikään pieni sylivauva. Ehkäpä juuri sen myöntäminen ja näkeminen teki velliasiastakin niin vaikeaa minulle. Ehkä täytyy irroittaa vauva-ajattelusta ja todeta että haluan toisen lapsen. Lapset kun ovat vauvoja pienen hetken vain ja niinhän sen kuuluukin olla, kukaan ei varmaan jaksaisi vauvaa vauvana 20 vuotta.


Kenties haluan sen viidennekin sitten joskus. Sitä paitsi sisarukset on rikkaus!

2 kommenttia

  1. Oletpa kyllä onnellisen näköinen kuvissa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hih kiitos, onnellinen olenkin! :)

      Poista

Ihana yllätys, kiitos kommentista !