Vastaukset - osa 4

Tämä kysymys kuului kolmanteen vastauspostaukseen, mutta ajatus alkoi rönsyillä joten irrotin sen vielä omaksi postauksekseen. Toivottavasti tästä löytyy nyt vastaus alkuperäiseen kysymekseenkin, tai saatte edes kiinni vähän siitä miten minä suhtaudun elämän iloisiin yllätyksiin ja ylämäkiin. Kiitos kaikille kysymyksensä jättäneille, tämä on nyt viimeinen. Ja pienen viivytyksen jälkeen nyt vihdoin ehdin myös arpoa synttäriarvonnan voittajan. Onnea Elise H, sinulle on laitettu sähköpostia! 😘


Elämässä tapahtuu paljon asioita mihin ei välttämättä pysty vaikuttamaan, miten sä selviät huonoista päivistä tai epäonnistumisista, mitä vinkkejä antaisit muille, että jaksais yrittää uudelleen ja mennä eteenpäin?

No jos ei siihen pysty vaikuttamaan, niin kannattaako sitä sitten jäädä vatvomaan? 

En muista missä mulle opetettiin stressiympyrä, mutta se on todella hyvä. Tosin siinä versiossa, jonka itse muistan, stressitekijäesimerkkinä oli vesisade. Voitko vaikuttaa säähän - et voi, sataa jos sataa, paistaa jos paistaa ja sitten puet sen mukaan ja päätät saako sade pilata päiväsi vai tanssitko sateessa. 

Jos rengas puhkeaa matkalla, niin turha sitä on enää siinä vaiheessa miettiä miten se puhkesi ja miten sen olisi voinut estää. Siinä vaiheessa kannattaa päättää olla hermostumatta ja miettiä miten tästä eteenpäin. Löytyykö vararengasta, tunkkia, työkaluja ja tarvitaanko apua. Jos tarvitaan niin sitten soitetaan kaikki mahdolliset läpi ja kyllä se apu jotenkin löytyy.

Nykyään koen lähinnä epäonnistumisia keittiössä tai kärsivällisyydessä. Mitkä nyt ei sinänsä ole enää järin maatamullistavia. Huonoista päivistä selviää anteeksi pyytämällä ja uskomalla ja toivomalla parempaa huomista. Yleensä se parempi huominen tulee - omine haasteineen toki.

Jos epäonnistuu jossain, yritetään uudestaan. Niinhän me opetetaan lapsiakin ajamaan polkupyörällä tai kiipeämään - kun kaadutaan autetaan ylös ja yritetään uudestaan. Ainut ero tässä on se, että siinä missä lapsia kannustetaan ja autetaan nousemaan ylös ja yrittämään uudelleen, ystäviä lohdutetaan ja tsempataan jatkamaan, niin itseä aletaan aina mollaamaan ruoskan kanssa. Möys minä olen siinä todella lahjakas. 


Pitäisi aina muistaa, että myös itseään pitää kannustaa. Jos sinä katsot itseäsi peilistä ja sanot "olen läski, olen huono, olen ruma" - niin uskotko, kun joku vilpittömästi kehuu sinua kauniiksi? Niinpä, et usko. Ja miksi uskoisitkaan, kun olet jo päättänyt, ettei sinuun usko kukaan mukaan.

Ehkä neuvoisin meitä kaikkia puhumaan itsellemme kauniimmin! Jos epäonnistut toteat että so what, sit uudestaan! Eihän me aikuiset olla sen ihmeellisempiä, kuin lapsetkaan. Ihan samanlainen on nälkä ja vessahätä. Yhtälailla aikuiset tarvitsevat rakkautta, läheisyyttä ja hyväksyntää. Siinä missä lapsi vielä tarvitsee täyden tuen ja kannustuksen aikuiselta ennen itsenäistymistään, aikuinen tarvitsee sen myös itseltään. Itseltään ehkä enemmän kuin muilta, sitä kai se terveitsetunto tarkoittaa, että on sinut itsensä kanssa.

Joten kun seuraavan kerran epäonnistut, niin mitä jos jätät ruoskan pois, katsot itseäsi peiliin ja hymyilet: tein parhaani, annoin kaikkeni, tänään se ei ehkä riittänyt, mutta huomenna se riittää.

Ja kun joku toinen kertoo sinulle mitä hyvää hän sinussa näkee: kehuipa hän kampaustasi, ohimennen kiitti hyvästä ruoasta tai tuli oikein puiston toiselta laidalta kertomaan, kuinka hän ihaili tapaasi ratkaista lasten riita - Älä kuittaa sitä sanomalla "sanot vaan" tai nopealla punastuksen sävyttämällä hymyllä ja kiitoksella. Toista se itsellesi ja mieluiten kirjoita se päiväkirjaan ylös.

Jos et itse vielä näe itsessäsi sitä hyvää, minkä joku muu näkee, usko se silloin kun joku sinulle kertoo ja päätä uskoa itseesi!
Tämä on erittäin lähellä sitä muistelemaani stressiympyrää. kuva: Vauhtipyörä

2 kommenttia

Ihana yllätys, kiitos kommentista !